Anaali-inkontinenssi on vaiettu vaiva – mutta usein hyvin hoidettavissa
Tietoa | Inkontinenssi

Anaali-inkontinenssi on vaiettu vaiva – mutta usein hyvin hoidettavissa

Anaali-inkontinenssi eli ulosteen pidätyskyvyttömyys voi tuntua niin nololta vaivalta, että siitä ei kerrota edes lääkärille.

Anaali-inkontinenssi eli ulosteen pidätyskyvyttömyys tarkoittaa tahatonta kiinteän tai juoksevan ulosteen tai suolikaasujen pidätyskyvyttömyyttä. Oireet voivat tulla äkillisesti ja pahentua nopeasti.

Anaali-inkontinenssia aiheuttavat useat keskenään vuorovaikutuksessa olevat tekijät kuten itse sulkijalihaksen toiminta, mutta myös peräsuolen kapasiteetti ja rakenteelliset edellytykset, suoliston liikkuvuus, ulosteiden koostumus ja tietenkin myös vessaan pääseminen tarpeen iskiessä.

Toisena syynä voi olla kehon ja suoliston heikkeneminen iän myötä. Selvästi tärkein yksittäinen syy onkin ikään liittyvä lantionpohjan heikentyminen. Silloin vaivat usein lisääntyvät vähitellen.

Vaiva koskee noin kahta prosenttia väestöstä, ja se on suhteellisen yleinen ongelma siksikin, että monet tapaukset eivät tule tietoon. Tiedämme, että inkontinenssi yleistyy väestön ikääntyessä, ja vanhukset kärsivät siitä useammin kuin nuoret.  Vaiva on yleisempi naisilla kuin miehillä, mikä johtuu synnytyksen aiheuttamista vaurioista lantion alueella.

Miten vaivaa tutkitaan?

Lääkärin on tärkeää tietää, miten vakavasta vaivasta on kyse. Tätä varten monissa paikoissa on käytössä oirekyselykaavake, jonka potilas itse täyttää jo ennen tutkimuksiin tuloa.

Varsinaisia sairaalassa tehtäviä tutkimuksia on peräsuolen sulkijalihasten toiminnan testaus eli niin sanottu anaalimanometria-tutkimus. Siinä sairaanhoitaja mittaa erityisellä laitteella sulkijalihasten voiman ja peräsuolen aistimuksen. Tutkimus tehdään ilman esivalmistelua ja se on kivuton. Lisäksi tehdään sulkijalihasten ultraäänitutkimus lihasten rakenteen selvittämiseksi. Tämäkin tutkimus on kivuton ja potilaalle helppo.

Mikäli epäillään hermovauriota, hermot voidaan tutkia erityisen testin avulla. Mahdollisten anatomisten muutosten löytämiseksi voidaan käyttää myös varjoainekuvausta eli defekografiaa. Tutkimukset voidaan kokea epämiellyttävinä, mutta ne eivät yleensä ole kivuliaita, ja ne voidaan suorittaa ilman puudutusta.

Millaista hoitoa on saatavilla?

Hyvin lievissä tapauksissa saattaa riittää ruokavaliohoito, mikä tarkoittaa säännöllisiä ruokailutottumuksia, tasapainoista kuitupitoista ruokavaliota ja liikuntaa. On myös hyvä välttää rasvaista ​​ruokaa ja muita elintarvikkeita, jotka saavat vatsan löysälle.

Vessaan kannattaa yrittää päästä heti, kun ulostamisen tarve tulee, mieluiten päivittäin, ja muistaa varata toimitukseen runsaasti aikaa, jotta suoli ehtii tyhjentyä kunnolla. Kannattaa myös välttää raskasta nostamista ja vastaavaa toimintaa.

Lievissä tapauksissa voidaan pärjätä pelkillä tukihoidoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sulkijalihasten ja/tai lantionpohjalihasten kuntouttamista jumpalla. Tällöin potilas ohjataan asiaan perehtyneen fysioterapeutin luokse ja tämä testaa lihasten kunnon ja laatii yksilöllisen kuntoutusohjelman.

Pidätyskyvyn ongelmia voidaan vähentää sopivalla lääkehoidolla. Kuitujen lisäämisellä pyritään tiivistämään ulosteen koostumusta ja parantamaan hallittavuutta. Annostus on tehtävä vähintään kaksi kertaa päivässä. Suolen toimintaa hidastavilla lääkkeillä voidaan yhdessä kuitujen kanssa monesti merkittävästi lieventää ongelmaa ja antaa potilaalle varmuutta sosiaaliseen elämään. Lääke vahvistaa myös sisäsulkijan toimintaa. Sitä otetaan tarvittaessa puoli tuntia ennen asioille lähtöä tai silloin kun halutaan olla varmoja, että vahinkoja ei tule. Haittana on lähinnä lievä suun kuivuminen, muuten lääkettä voi käyttää jatkuvasti.

Käytössä on myös ”sisäsuoja” eli anaalitampooni. Tämä toimii väliaikaisena tulppana ja voi estää vahingot esimerkiksi matkustaessa. Tampoonia on kahta kokoa ja sairaanhoitaja ohjaa sen käytön potilaalle. Jos tampoonia haluaa käyttää, sen saa tilattua omalta terveysasemalta maksutta sairaanhoitajan lähetteellä.

Vesihuuhtelulla peräaukon kautta voidaan auttaa loppusuolta tyhjenemään, jolloin tiputtelu ja tuhriminen lievittyvät. Tämä tapahtuu erityisen huuhtelusetin avulla WC-tuolilla istuen kotona. Settiin kuuluu pehmeä katetri, jonka kautta lasketaan lämmintä vettä peräsuoleen huuhtelupussista. Tämä voidaan toistaa päivittäin eikä se haittaa suolen toimintaa mitenkään. Huuhteluhoidon ohjaaminen tapahtuu sairaanhoitajan opastuksella ja itse laitteen saa hankittua maksutta omalta terveysasemalta sairaanhoitajan lähetteellä.

Ulosteen aiheuttaman ihoärsytyksen vähentämiseksi on hyvä käyttää laadukkaita pikkuhousunsuojia tai vaippoja, joihin saa opastusta terveydenhoitajilta tai sairaanhoitajilta.

Auttaisiko leikkaus?

Taustalla olevista syistä riippuen voidaan tehdä erilaisia suoliston tai peräaukon leikkauksia. On kuitenkin syytä olla realistinen sulkijalihasvaurioiden perusteella tehtävien leikkausten suhteen, koska useimpien tutkimusten mukaan vain suhteellisen pieni osa potilaista kokee oireittensa parantuneen niiden avulla.

Jos sulkijalihasta ei pystytä korjaamaan tai jos yksi tai useampi sulkijalihaksen leikkaus on epäonnistunut, käytetään toisinaan menetelmää, joka perustuu lantionluun läpi asetettavaan elektrodiin. Elektrodi stimuloi sulkijalihaksen ja suoliston hermoja.

Hyvin vaikeissa tapauksissa joudutaan miettimään lihaksensiirtoleikkausta tai pysyvää avannetta. Edellisessä siirretään reiden sisäsivulla oleva pitkä lihas sulkijalihaksen tilalle. Jotta lihas toimisi kuin sulkijalihas, sitä täytyy sähköisesti ärsyttää ja siinä käytetään myös apuna ihon alle asetettavaa tahdistinta.

Pysyvä avanne tarkoittaa, että suoliyhteys peräaukkoon katkaistaan leikkauksella ja katkaistu suolenpää nostetaan vatsanpeitteisiin avanteeksi. Sen ympärille tulee avannesidos ja uloste tulee pussiin eikä ohjaudu peräaukkoon. Sen etuna on, että kaikki pidätyskyvyn ongelmat poistuvat. Haittana on avannepussin päivittäinen vaihtaminen ja suolen toimintaan liittyvät äänet. Nykyaikaiset avannesidokset toimivat hyvin ja avanteen kanssa on helppoa matkustaa ja liikkua.

Kirjoittaja: Josefine Rössberger, lääkäri, Sahlgrenskan yliopistollinen sairaala
Muut lähteet: HUS, Terveyskirjasto
Kuvitus: iStockphoto

Kommentoi tätä artikkelia

Tällä sivulla ei ole vielä kommentteja