Matka alkaa

Äidilläni todettiin Alzheimerin tauti muutama vuosi sitten. Sairaus oli toki alkanut jo paljon aikaisemmin, mutta kuten monen muunkin muistisairaan kohdalla, muistamattomuutta seliteltiin monella tavalla. Äiti sanoi itse, että hän ei malta kuunnella ja siksi kysyy asioita moneen kertaan. Itse muistelin, että äiti oli aina ollut huono keskittymään ja joku ystävä oli sitä mieltä, että äidillä on niin monta rautaa tulessa, ettei ole ihme, jos ei kaikkea muista. Yhtä kaikki, jossain vaiheessa totesimme, että lääkärissäkäynti on paikallaan. Kaikeksi onneksi äiti oli itsekin samaa mieltä, eikä monen kohtalotoverinsa tapaan kieltänyt muistiongelmiaan.

Muistitestien ja muiden tutkimusten perusteella geriatri totesi, että vaikka varsinaista diagnoosia ei vielä voida asettaa, aivoissa on kuitenkin sen verran muutoksia, että muistisairaus on hyvin todennäköinen. Vuoden kuluttua diagnoosi vahvistui ja äidille määrättiin lääkitys.

Matka muuttuvissa olosuhteissa on ollut haastava, mutta myös antoisa. Alkujärkytysten jälkeen suhteeni äidin kanssa on muuttunut tiiviimmäksi ja läheisemmäksi. Aikaisemmin näimme harvoin, vaikka emme kovin kaukana toisistamme asukaan. Äiti soitteli ja pyyteli käymään, mutta minulla oli usein olevinaan muuta tekemistä. Sairauden myötä olen alkanut käydä äidin luona useammin ihan omasta halustani. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia, entisen mukavuudenhalun ja hankaluuksien välttelyn sijaan huomaan, että osaan olla tehokas ja määrätietoinen. Välillä hermostun ja saatan tiuskaista, mutta olen oppinut näyttämään positiivisiakin tunteita äitiä kohtaan, jopa halata häntä, mikä aiemmin oli vähän vaivaannuttavaa. Lisäksi olen kiitollinen siitä, että äidin luonne ei ole muuttunut ja vakavasta tilanteesta huolimatta hän on säilyttänyt huumorintajunsa.  Kysyin kerran äidiltä, tunteeko hän itsensä surulliseksi tai vihaiseksi. Olin kuullut, että muistisairas voi muuttua aggressiiviseksi tai masentua.  Äiti vastasi: ”kyllä tää muistisairaus surettaa, mutta vihaisuudesta en tiedä, ainahan mä olen ollut tasaisen kiukkuinen”.

Marja Reijonen